Maisan elämä sujui rauhallisesti töitä tehden. Voi sanoa, että Maisa oli enemmän kuin hyvä työssään. Keväällä 2022 muutimme saaristoon ja petovahdin työ alkoi toden teolla. Keskellä erämaata kun asui lähinnä me ja metsän eläimet. Koko sen vuoden kesän Maisa teki urakalla töitä, että peurat ja hirvet ymmärtäsvät siirtää luunsa muualle. Mutta, pihapiirissä oli muitakin eläjiä. Ilvekset, ketut, mäyrät ja supit olivat yleensä lähinnä ohikulkumatkalla, mutta ahmapa olikin päättänyt, että hän ei ainakaan lähde minnekkään. Koko kesän siinä vaihdettiin hajuviestejä. Kun Maisa teki kakan jonnekkin, oli kohtapuoleen ahma tehnyt omansa. Pienenä vihjeenä "voitko häipyä". No tuli se syyskuun alun tuulinen päivä, kun kaksikko kohtasi ja otti yhteen. Sellanen melske ja huuto alkoi, että juoksin paikalle. No tilanne oli jo ohi, kun siihen kerkesin. Ahma toisella sivulla ja Maisa toisella. Niin oli tiukka tuijotus Maisalla, että ei epäilystäkään sen viestistä "Lähde, äläkä palaa". Ja niin se ahma lähti. Lokakuun alussa olikin peurahirvaan vuoro koetella onneaan. Maisa ammattilaisen ottein kehoitti hirvasta häipymään. No eihän syksyn vimmoissa oleva hirvas pelkästä kehoituksesta lähde. Ja lähti sekin hyökkäykseen kohti Maisaa. Sillä samalla sekunnilla lähti Maisa vastaan. Hirvas pysähtyi. Jälleen Maisalta kehoitus ja osoitus suunnasta minne vielä ehtii lähteä ettei ihan mene hirvaan itsekunnioitus. No ymmärsi sekin hirvas lähteä. Ensin arvokkaasti tepastellen, mutta loppui se kantti siihen ja sitten mentiinkin jo vauhdikkaammin. Vielä lokakuun loppuun asti sai Maisa tehdä hartiavoimin töitä, että valtavat hirvaiden kaitsemat laumat siirtyvät muualle. Ja sekin päivä tuli 27.10.2022, kun työt tulivat valmiiksi. Maisa tuli sisälle ja näkyi, että kaikki oli annettu ja nyt on selkä jo kipeä. Marraskuussa Maisan selkäkipu paheni ja siitä lähti nopeaan tahtiin huonompaan. Mutta ei näkynyt yhden yhtä eläintä enää koko talvena, eikä edes keväänä. Ei jälkiä ei mitään.
Kevättalvella käytiin Oulussa reissulla ja siellähän emäntä ei tajunnut, että pohjoisessa on sitä lunta vähän enemmän kun rannikolla. Tai koko Etelä-Suomessa. Lähdettiin bensiksellä vähän välipisulle Maisan kanssa ja kas kummaa, emäntä humahti metriseen hankeen. No isäntä istui autossa eikä huomannut mitään. Alkoi jo vähän hätä tulemaan, kun eihän sieltä pääse pois, jos hankea on vyötäröön. Jälleen kerran Maisa osoitti millainen on oikea työkoira. Eleettömästi se huomasi emännän ahdingon ja tuli heti viereen. Hölmömpikin tajusi mitä varten. "Ota kaulasta kiinni niin hoidetaan sut pois sieltä". Niin helppoa on pelastamiset ja vartioimiset niille, jotka sen osaa luonnostaan.
Maisa eli elämänsä hyvin vaatimattomana, mutta erittäin hyvänä työkoirana. Se kulki perässä kuin varjo, aina siitä päivästä lähtien, kun se Puolasta haettiin ja kasvattaja sen korvaan kuiskasi "Seuraa tätä rouvaa koko elämäsi minne tahansa se menee". Ja niin se Maisa todella teki. Kerran luulin, että Maisa on niin herkkä tyttönen, että mamma on niin tärkeä. No luulin väärin. Maisalla ei ollut itsensä takia mitään syytä hengailla emännän lähistöllä. Vaan hommahan oli niin, että jos ei Maisa vartioinut, oli emäntä aina, hengenvaarassa. Minä olin perheen lammas ja isäntä se paimen. Myönnän, välillä se asema hieman harmitti. Mutta kyllä se oli myös liikuttavinta mitä voi kokea.
Kesällä 2.6.2023 Maisan selkäsairaus oli edennyt jo niin huonoksi, että ainoa vaihtoehto oli päästää Maisa pois. Suru ja ikävä oli valtava ja on edelleen.
Vasta Maisan poismenon jälkeen alkoi taas näkymään peuroja harvakseltaan. Ilves ilmaantui portille elokuussa ja silloin päätimme, että pakkohan tänne on joku vahti hommata ettei koko metsän väki änkeä taas tänne. Ahmasta kuultiin myös ääni vasta Maisan poismenon jälkeen, myös elokuussa 2023.
Elokuussa Puolasta sitten saapuikin uusi tapaus, nuori herra Otto. Todellinen tapaus tämäkin. Hän jatkoi siitä mihin Maisa jätti.
Katsotaan, jos saadaan Oton tarinoita jatkossa.
 |
| Maisa 1.6.2023 |
Ei kommentteja:
Uudet kommentit eivät ole sallittuja.