Tammi-helmikuussa oli niin paljon surullista tapahtumaa, että blogin päivitys jäi.
Mutta Maisa kävi kuitenkin lentokentällä tammikuun puolessa välissä 1,3v ikäisenä. Mammahan oli sitä mieltä, että pikkuneiti saa niin sanotun paskahalvauksen siitä menosta ja meiningistä mitä lentokentällä kuitenkin luonnollisestikkin on. Viimeistään ilmastointilaitteilla humisevat liukuovet säikäyttäisivät vuorten valkoisen kulkijan.
No väärässä oli mamma. Kun isäntää mennään hakemaan, niin sitten mennään. Neiti paahtoi edellä ovista ihmisvilinään, että mistä se isäntä haetaan.
Lentokone oli myöhässä ja tunti siinä seisoskeltiin odottelemassa. Kaiken kokoista kulkijaa oli hyvin kiinostunut Maisasta. Maisa oli hillitty ja varovainen. Vieraille ei suoda taputtelumahdollisuuksia, mutta jos osataan seistä maltillisesti voi neiti hieman nuuhkaista suopeasti.
Huvittavin oli liikemiesten pitämä pystypalaveri selkämme takana. Ihmettelin minne se koira katosi, niin neiti seisoskeli liikemiesten kanssa hieman taaemmalla, ympyrässä. Hillitysti ja korrektisti, kuten muutkin.
No sitten isäntä saapui, pieni tervehdys ja sitten johdateltiin lauma pois lentokentältä, häntä ylhäällä.
Erikoinen on podhis kasvaessaan, juuri kun olet vakuuttunut, että ei se uskalla, niin yllättää ihan täysin.
Loppukaneettina voi todeta, että älä vertaa podhista tavallisiin jalostetumpiin lajitovereihin. Podhis voi vaikuttaa, jopa aralta, mutta se ei estä sitä toimimasta, kun on töitä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.